Torgersen tuijotti häneen. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli ylevä ilme, ja koko hänen olentonsa henki nuorekasta raikkautta, ihanaa miehekkyyttä.
Tohtori pysähtyi katsomaan hänen jälkeensä. Kuinka kalpea hän oli! Hän muistutti marmoripatsasta, jonka Torgersen oli nähnyt Vatikaanissa… Se kuvasi nuorta kreikkalaista, joka palasi taistelusta, haavoittuneena — mutta voitonseppele otsalla.
* * * * *
Janine oli istunut valveilla odottamassa. Pikku-isän laita oli jollakin tavoin hullusti! Hän ei ollut nauttinut palaakaan koko päivänä.
Tullessaan kulki hän Janinen ohitse sanaakaan sanomatta — kulki katetun pöydän ohitse ja meni huoneeseensa.
Janine meni hänen jälkeensä. Hesekiel istui vuoteensa reunalla.
— Pikku-isä, oletko sairas?
Hän viittasi kiihkeästi, että Janine menisi pois. Mutta Janine jäi seisomaan paikoilleen.
Silloin laski Pikku-isä kädet kasvoillensa, ja hänen voimakas nuori vartensa lysähti kokoon. Hän vaipui vuoteelle ja nyyhkytti.
Silloin meni Janine sängynpatsaan luo ja risti kätensä. Hän lauloi erään noista vanhoista, lohdullisista virsistä — lauloi kuin olisi tuudittanut lasta lepoon.