Niin olivat siis tuomari ja Gunn jälleen kotona. Paluumatkan viime päivät olivat olleet kuin juhlakulkua. Kun Gunn näki maan kohoavan merestä, siintävine vuorineen ja harjoineen… ihanana ja valoa hohtavana, näki kaikki nuo kanervalaaksot ja sammalsuot, päivänpaisteen vuodattaessa kuin siunausta yli kaikkeuden — silloin kutsui hän isäänsä, saadaksensa sanoa hänelle mitä ajatteli.
— Satumaa ei ole tuolla kaukana etelässä, sehän on täällä! Katso, mikä hohde kirkastaa laakson!
Ja hän oli tullut jälleen kotiin — paikalle, joka tuoksui merta ja salaperäisyyttä, missä etäisyydessä häämötti siintäviä vuoria ja ihania näköaloja. Hän oli tullut paikalle, jossa hänestä tuntui kuin tuntisivat hänet kaikki, aina merimetson poikasista saakka, jotka käydä hipsuttelivat saaria pitkin, vanhaan Grimmiin, joka kiiteli rantaa pitkin mieletönnä ilosta.
Samana iltana kuin hän tuli kotiin, täytyi hänen lähteä yksin katselemaan kaikkea. Meri lepäili siinä, lausuen tervetuliaisensa kuiskaillen ja naureskellen. Se puhui lempeällä äänellä ja virtaili häntä vastaan, kuin sulkeaksensa hänet syliinsä, — se aaltoili purppuranpunaisena ja mainingit koristautuivat valkoisilla ruusuilla — - —
Tuli pieni tuulahdus, tuoden mukanaan tuoksua metsän lehvikoista; kukissa kävi hiljainen sipinä, ne lausuivat hyvää iltaa — — —
Hän paneutui rannalle ja itku valtasi hänet — — — Oli kuin kyyneleet olisivat huuhtoneet pois hänen surunsa, nyt kun hän jälleen oli kotona!
Heti ensi aamuna hän puki yllensä erään vanhoista puvuistansa, palmikoi tukkansa pitkälle, riippuvalle palmikolle ja läksi retkeilemään Grimmin kanssa.
Eikö ollut kuin joka ikinen rantakivi olisi tuntenut hänet? Ja Grimm, se oli tullut aivan hassuksi vanhoilla päivillään!
Sinä päivänä juhlittiin Herön kartanossa. Satamassa ja kaukana lahdella lepattelivat liput laivoissa ja veneissä.
Illalla saapui pihaan soihtukulkue. Seudun kalastajat ja Herön kartanon ja rannikon työväki sen oli pannut toimeen.