Kulovalkean tavoin oli levinnyt tieto, että Gunvor neitonen oli palannut, jäädäksensä nyt Herön kartanoon.
Yksin tyyniluontoinen Elin rouvakin joutui juhlahumun valtaan. Hänestä tuntui kaikki muuttuneen, lintujen huudotkin kajahtivat heleämmiltä.
Hyvä oli heille kaikille, että Pikku-Gunn oli löytänyt jälleen tien kotiin.
* * * * *
Kotiinpalanneet eivät tavanneet kaikkea aivan ennallaan. Vera oli poissa. Elin rouva ei sanonut siitä paljoa, mutta he tiesivät kumpikin, kuinka hän oli ollut häneen kiintynyt. Hän ei odottanut saavansa nähdä häntä enää. — Hän tulee uhraamaan henkensä siellä kotonansa, sanoi hän.
Seuraavana iltana, kun Falck souti yksin Stenholmenille, valtasi hänet outo tunne hänen vielä istuessaan veneessä. Oli kuin seisoisi ylhäällä vuorella hän itse, Gunvor Torintytär.
Tultuaan saaren rantaan, lepäsi hän airoihin nojaten ja tuijotti vain tuonne ylös…
Punaiseen graniittiin oli hakattu portaat, ja ylhäällä vuoren syvennyksessä seisoi kalkkipohjalle maalattuna hän itse, — valkopukuisena, pyhimyskehä päänsä ympärillä.
Tuo kuva oli maalattu kuvan mukaan, joka tuomarilla oli huoneessaan, mutta se oli parempi. Hänellä oli kaunis suunilmeensä.
Kuinka oli Vera tiennyt sen jäljentää? Oliko hän tietäjätär, joka oli liitossa salaisen maailman kanssa? —