Kaiken ikänsä oli hän halunnut hallita. Gunn ei varmaan ollut koskaan ajatellutkaan mitään sellaista. Mutta tietämättänsä teki hän sen kumminkin. Hän hallitsi kaikkia Herön asukkaita. Hänet oli hän myöskin pitänyt vallassansa.
Nyt tietäisi Hesekiel pitää varansa.
Hän näki hänet joka päivä — mutta ikäänkuin kaukaisuudesta.
Hänen silmänsä voivat käydä silloin niin alakuloisiksi. Hänen mieltänsä kalvoi yhä vielä sen ikävöiminen, mitä hän ei ollut koskaan omistanut. Se vuodatti hänen olentoonsa jotain hiljaista, raskasta.
Sillä Gunnia ei hän voisi koskaan saavuttaa.
Mutta päivien mennessä menoaan oli jotain, joka saavutti hänet. Se oli yksinäisyys. Se tuli vanhan ystävän tavoin ja asettui asumaan hänen luoksensa, hiljaa kuiskutellen yötä ja päivää. Tuo ystävyys poltteli hänen mieltänsä.
Hän ei nukkunut hyvin sinä kesänä, ja hänen silmänaluksensa kävivät siitä tummiksi.
Gunn näki nuo ankarat jäljet hänen kasvoissansa. Hän ei uskaltanut puhutella häntä. Oi, jospa hän olisi nähnyt Pikku-isän palaavan!
Usein, kun he istuivat kahden huoneessa, oli heistä kuin kuulisivat toistensa valittavat ajatukset.
Gunn koetti usein saada asiat toiselle tolalle. Eikö heidän pitäisi puhella enemmän keskenänsä? Mutta hän ei voinut saada sitä aikaan.