Kerran, kun isoäiti juuri meni ulos, muistutti hän Hesekieliä jostakin entisajan tapahtumasta… mitä he silloin olivat sanoneet…
Hesekiel loi häneen kylmähkön katseen ja sanoi olevansa pahoillaan, jos
Gunn vielä muisti kaikki tyhmyydet, jotka hän oli sanonut tai tehnyt.
Silloin tuli Gunn pahoilleen. Hän ei puhunut enää sen enempää.
Mutta kun Hesekiel sinä iltana meni kotiin, oli hänen silmissään hurmauksen hehkua. Ja kun hän seuraavana päivänä näki Gunnin kulkevan pitkin rantaa, tuijotti hän haltioituneena hänen jälkeensä.
Hän voi joutua mielenliikutuksen valtaan kuullessaan vain Gunnin askeleet. Ja Gunnin ääni — se voi käydä niin lempeäksi, niin suloisen alakuloiseksi, että se tunki syvälle hänen sydämeensä. — Silloin oli kuin olisi ääni hänen sydämessään huutanut Gunnin nimeä.
Jos Gunn seisoikin häntä aivan lähellä, voi tapahtua ettei hän nähnyt häntä selvästi, — hänen katseensa himmentyi. Hän kuuli vain hänen äänensä, kuuli valituksenkin, joka siinä soinnahteli. Vieläkö Gunn suri yhä? Tuo ajatus teki hänen mielensä kovaksi.
Mutta kaikki mitä hänen povessansa liikkui, hän salasi varovasti, peläten että Gunn voisi koskaan saada tietää sen! Eihän Gunn kumminkaan voinut auttaa häntä.
* * * * *
Gunn kävi äänettömäksi. Kun hän mietti asiaa tarkemmin, oivalsi hän että oli luonnollista, ettei hän enää voinut löytää Pikku-isää. Hän ei unohtanut helposti, — sen muisti Gunn entisajoilta.
Hesekielin kasvoihin oli tullut tyynen kieltäymyksen ilme. Se oli tullut Gunnin poissaollessa. Se teki hänen mielensä raskaaksi, — hän ei uskaltanut enää kysyä mitään.