Gunn oli huomannut, että Hesekiel karttoi hänen seuraansa. Sitten piti hän huolta siitä ettei käynyt hänelle vaivoiksi.
Mutta nyt oli isä Hesekiel saanut heidät yhteen. Hän tuli hyvälle tuulelle. Hän laski leikkiä ja naureskeli.
Mutta luodessaan katseen kasvatuspoikaansa hän vaikeni. Hän näki hänen kasvoillaan tuon ylpeän kieltäymyksen hymyilyn, joka ei pyydä enää mitään. Vanhuksen hyvä tuuli häipyi. Pikku-isän pitäisi päästä jälleen oikealle tolalle! — — —
Vaipuen surullisiin mietteisiin hän pani kädet ristiin rinnalle.
Oliko täällä Herön kartanossa jälleen pirstoutunut jotain, joka ei ollut korjattavissa?
Hän pudisti päätänsä. — Vaikeata se on, mumisi hän.
— Mitä sanot, isä Hesekiel? kysyi Gunn lempeästi.
— Vaikeata, perin vaikeata on kahden ihmisen, jotka kuuluvat yhteen, tavottaa toisiansa, sanoi hän juhlallisesti.
Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän nousi paikaltaan ja alkoi laitella purjeita.
Kukaan ei vastannut. Värähdys kävi yli Pikku-Gunnin kasvojen.