Hesekiel istui peräsimen ääressä. Hän oli äkkiä käynyt aivan kalpeaksi.
* * * * *
Ja päivät menivät menojaan ja aika kului. Herön asukkaista oli heidän olonsa käynyt paremmaksi kuin pitkiin aikoihin. Kalansaalis lisääntyi. Monet kävivät oikein varakkaiksi.
Mutta pienissä kalastajamökeissä oltiin melkein sitä mieltä, että se johtui siitä että Herön kartanoon oli tullut uusi Gunvor. Hän teki hyvää niin monelle.
Nekin, jotka katsoivat omistavansa mitä tarvitsivat — katsoivat saaneensa jotain hyvää nähdessään hänen lempeät kasvonsa, katsoivat saaneensa jotain, jota eivät olleet tienneet tarvitsevansa.
Yksi huoli oli heillä kaikilla.
Herön kartanon emännyyden piti kerran joutua hänelle. Hän ei saanut enää matkustaa pois, etteivät he vain vielä kerran joutuisi vaaraan menettää hänet.
Kaikki olivat vakuutetut, että oli hänen ansiotansa että kaikki kävi niin rauhallisesti ja hyvin, ja että moni rauhaton nuori ihminen oli alkanut pitää työnteosta ja että toiset olivat ehtineet niin pitkälle, että olivat alkaneet kunnioittaa työtä. — — —
Herraa piti heidän kiittää siitä — mutta kaikki tunsivat että tuolta ylhäältä kartanosta, hyvyyden ja työnrakkauden tyyssijasta, levisi säteitä heidän luoksensa. Kartanon asujamia tarkatessa heräsi kaikissa halu tehdä parastansa. Toimeliaana liikuskeli vielä yksin Elin rouvakin. Hän seisoi siinä yhä vielä vahvan puun kaltaisena, — puun, jonka latva tarjosi suojaa monelle.
* * * * *