Isä Hesekiel oli eräänä päivänä ollut kauan Elin rouvan puheilla. Häntä ahdisti muuan seikka ja hän oli puhunut siitä Elin rouvalle: eiköhän olisi parasta, jos Pikku-isä matkustaisi pois?
Mutta Elin rouva vastasi kieltävästi. Hän, Elin rouva, uskoi oikean voittoon. Koko pitkän ikänsä hän oli käyttänyt saattaaksensa ihmiset noudattamaan oikeutta. Hän voi ennustella asioita, jotka näyttivät mahdottomilta, ja ne toteutuivat. Moni arveli että hänellä oli tietäjälahjat. Elin rouva arveli kaiken johtuvan siitä, että hän uskoi oikean voimaan.
Siksi hän tänäkin aamuna oli sitä mieltä, että erinäisten seikkojen täytyi tapahtua.
Isä Hesekiel oli lähtenyt hänen luotaan mieli valoisampana. Elin rouva oli viitannut tulevaisuuteen. Suurin onni, joka nyt voi tulla isä Hesekielin osaksi, oli sieltä kajastanut hänelle, — tuo ainoa, joka voi korvata sen, mitä hän itse oli kerran kadottanut.
Gunn oli nyt ollut kotona puolitoista vuotta. Sanottavasti eivät hänen ja Hesekielin välit olleet muuttuneet.
Ollessaan yhdessä arastelivat he toisiansa ja olivat vähäpuheisia.
Mutta oli kuin tuo äänettömyys olisi alkanut soinnahdella sanoina — kuin he molemmat olisivat joutuneet maille, missä sielu kohtaa sielun näkymättömillä teillä.
Ja nyt viime aikoina — mikä kummallinen ilme voikaan tulla Hesekielin silmiin — ikäänkuin hänen olisi pyydettävä anteeksi jotakin! Ja Gunnhan oli kumminkin rikkonut häntä vastaan! Muuta ei hän ollut ansainnut, kuin että Pikku-isä ei luottaisi häneen enää koskaan! — — —
* * * * *
Tuomarin valppaat silmät tarkkasivat Gunnia. Falck oli tyytyväinen oloonsa. Hän luki itselleen suureksi ansioksi tuon, että hän oli toimittanut Gunnin jälleen onnellisesti kotiin.