Vanha isoisä sairastui. Hänen poikansa Hesekiel tuli nyt Jarlsvikiin Herön kartanosta. Hän jäi isänsä luokse, ja nyt tuli taloon uusi järjestys.
Näin oli jonkun aikaa. Sitten kuoli vanhus.
Kun Hesekiel jälleen palasi kotiinsa, otti hän sisarenpoikansa mukaansa. Lydrikin otti hän myöskin.
3.
Herön kartanosta rantaan päin, lähellä Skarvön virtaa, oli Hesekielin pieni valkoinen talo. Elin rouva oli itse rakennuttanut sen hänelle. Hän ei voinut nyt asua liian kaukana päärakennuksesta. Hän oli Elin rouvan oikea käsi.
Hesekiel oli naimaton. Janine muori huolehti hänen taloudestansa kuin olisi ollut hänen äitinsä.
Nyt oli muori saanut lisää puuhaa, kun taloon oli tullut uusia asukkaita. Että pienokainen oli tullut, oli tietysti vain hyväksi, mutta Lydrikiin nähden ei hän oikein tiennyt mitä sanoa. Tämä ei ollut muiden ihmisten tapainen; hän kuljeskeli itsekseen naureskellen, varsinkin jos jokin kävi vasten hänen mieltänsä.
Mutta Hesekiel Jarlsvikin laita oli siten, että hän oli itse saanut kokea suurinta elämän tuskaa ja oli oppinut olemaan armelias.
Niinpä oli siis Janine muorin pidettävä hyvänänsä Lydrikinkin tulo.
Mutta se hänestä oli hullusti, että kahdella talon asukkaista oli nimenä Hesekiel. Siksi antoi hän pojalle nimen Pikku-isä. Se ei ollut tälle mieleen; hänestä se kuului niin epähienolta. Hän oli ylpeä nimestänsä. Sen oli hän oppinut Sissel muorilta. Ehkä oli muorin syytä sekin, että hän jo oli ylpeä, sillä aina siitä saakka kun poikanen pystyi jotain ymmärtämään, oli hän täyttänyt hänen korvansa kertomuksilla suvun komeudesta.