Janine kohteli häntä toisella tavoin. Mutta muori oli hyvä hänelle. Poikasesta tuntui kuin olisi joutunut jonkunmoiseen taivaan valtakuntaan.
Hänen isänsä oli luopunut kaikista oikeuksistaan häneen. Nyt sai hän kutsua Hesekieliä isäksi.
Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut sellaista riemua, kuin saadessaan tietää tämän.
Ensi päivinä hän vain käyskenteli tarkastelemassa pientä sievää turvekattoista taloa, jossa oli valkoiset akkunalaudat ja jonka katosta riippui sinikelloja ja päivänkakkaroita.
Talon edustalla kasvoi pihlaja, jossa asui harakkaperhe. Hänestä poikaset nukkuivat kaiken päivää; alinomaa hän kävi niitä katsomassa.
Mutta eräänä päivänä hän unohti ne. Ei hän nyt enää välittänyt niin paljoa Lydrikistäkään, kun tämä nyt oli tullut hyviin hoteisiin ja päässyt oppiin veneiden veistäjän tykö, joka asui mäen alarinteellä. Häntä halutti lähteä retkeilemään kauemmaksi.
Silloin havaitsi hän Skarvön virran. Nyt joutui kaikki muu unohduksiin.
Kun se oli pahimmoillaan, kohisi se kuin koski, muodostellen kuohuvia pyörteitä ja pieniä putouksia.
Nousuveden ollessa vuolaimmillaan tai pakoveden poistuttua oli se tyyni neljännestunnin — veneet odottivat tätä hetkeä päästäkseen kulkemaan. Usein sattui onnettomuuksia, kun ihmiset olivat varomattomia ja läksivät matkaan liian aikaiseen.
Nyt oli alkukesä, ja lumi suli ylhäällä vuoristossa. Vuorivirrat, jotka laskivat merenlahteen, paisuivat ja nousivat yli äyräittensä.