Hesekiel seisoskeli päivät päästään tuota katsomassa.
Hän ei koskaan väsynyt tarkkaamasta virran riehuntaa, kun luode imi veden pois salmien kautta ja vaahto ryöppyellen sinkoili ilmaan.
Ja mitä elämää siellä oli! Mikä kalojen paljous! Ja mitä ääntä pitivätkään linnut! Ei koskaan vielä hän ollut nähnyt niitä sellaisina — —
Tuon hurjan virran varrella oli kalliorotkoissa pieniä mökkejä.
Eräässä niistä asui Thorkel, vanha kalastaja. Eräänä päivänä hän havaitsi pojan ja tutustutti hänet kaikkeen ihmeelliseen, mitä täällä oli nähtävänä. Hän näytti hänelle hiidenkirnut, jotka olivat syvässä kalliouomassa, ja selitti hänelle kuinka pyörteet syntyivät ja kuinka ne kävivät kohden syvyyttä ja tempasivat kaikki mukaansa. Eläimistä hän myöskin kertoeli. Ne eivät voineet pysytellä täältä poissa, nekään. Haahka uiskenteli virran mukana, keinuellen vaarallisimmissa paikoissa, ja pyöriäiset pyrkivät kilvan tunkemaan läpi salmen. Mutta väliin eivät niiden yritykset onnistuneet.
Thorkel tiesi myöskin kertoa valaista, jotka olivat tulleet sinne onneaan koettamaan. Hän oli itse nähnyt, kuinka ne raivostuivat ja pieksivät vettä vihoissaan — ja sitten oli tullut pyörre, joka oli vienyt ne mukanaan syvyyteen — —
Toisen kerran kertoi hän proomusta, joka oli saanut siinä hypiskellä ja lennellä sinne tänne, kunnes tuli paikalle, jossa oli kuin valkoinen poimu vedessä. Siihen se upposi ja katosi. Parin tunnin perästä tuli se sitten esiin merenlahdella, pieniksi siruiksi survoutuneena.
Ihmiset sanoivat että tuollaiset jutut olivat keksittyjä, mutta Thorkel tiesi että kaikki oli totta.
Thorkel ei väsynyt kertomasta pojalle noista monenmoisista havainnoista, joita oli tehnyt virtaan nähden.
Kerran kun he olivat käyneet istumaan oikein mukavasti noiden parrakkaiden, vihertävän mustien kivien välille, yllätti heidät Janine.