— Minä tiedän että sinun nimesi on Hesekiel, sanoi tyttö, — ja
Pikku-isä. — Hän nauroi.
— Minä en pidä sinusta, sanoi poika äkkiä tuikeasti ja sylkäisi.
Tyttö hymyili. Sitten sanoi hän: — Emmekö voisi mennä venehuoneeseen; näytän sinulle jotain.
Siihen suostui poika mielellään. He läksivät kulkemaan rantaa alas.
Tyttö katsoi seuralaiseensa, ja hänestä tämä näytti peräti itsetietoiselta. Varmaankaan hän ei tiennyt, että Pikku-Gunnilla oli vene.
Venehuoneen luona kääntyi tyttö hänen puoleensa.
— Nyt on hyvä tuuli ja se käy merelle päin. Laskemme kai veneen vesille.
Ja sen he tekivät.
Mitään niin hienoa kuin tuo vene ei Pikku-isä ollut nähnyt koskaan. Valkeaksi maalattu se oli ja mustaviiruinen, ja airot olivat kuin valkoiset lokinsulat, pilkku päässä.
Mutta nähdessään pienen neitosen soutavan, tunsi poikanen äkkiä oman mitättömyytensä. Häntä harmitti ettei Jarlsvikissa ollut koskaan ollut muuta alusta kuin tuo kurja proomu.