Hän turvautui luontaiseen ylpeyteensä. Ja olihan hänellä lisäksi merisaappaansakin. Hän oli aina haaveillut että omistaisi merisaappaat ja voisi kävellä jykevästi ja loiskutella vedessä suurten, aikuisten miesten tavoin.
Hän palasi jälleen kalastajien luo, jotka juuri loikkasivat rantaa alas, työntäen venettä välissään. Ne lykkäsivät sen vesille, olivat seuraavana hetkenä jo hypänneet siihen ja työnsivät sen airoilla matalikolta avovedelle.
Tuollaista tahtoi hänkin opetella. Hänen itsetuntonsa palasi.
Toisia huvitti katsella häntä. Hän oli niin pulska miehenalku — pienikasvuinen mutta tanakka, — — ja kuinka hän asteli pitkin, pitkin askelin, uudet merisaappaat jalassa!
Mutta Pikku-isä tunsi mielensä jälleen rohkeaksi. Hän asteli rantaa ylöspäin.
Nyt tunsi hän olevansa valmis kohtaamaan Pikku-Gunnin uudelleen.
Hän meni hänen luoksensa sillan alle, missä tyttönen onki viheliäisiä pikku särkiä.
— Jopa sinä olet lystikäs, sanoi hän ivallisesti.
Tyttönen ei vastannut mitään eikä edes katsahtanut häneen.
Silloin hän loukkaantui. Hänen pikku silmiinsä tuli terävä katse.