— Et ehkä tiedä sitä, mutta on kumminkin niin, että parasta kaikesta on olla poika!
Silloin katsahti tyttö ylös. He seisoivat vastatusten, tarkastaen toisiaan kiireestä kantapäähän.
— Minä sitä olen, joka en välitä sinusta, sanoi Pikku-Gunn arvokkaasti. Ja niin hän läksi tiehensä.
Päästyään illalla vuoteeseen, rupesi hän itkemään. Tädin oli mahdoton saada häntä sanomaan syytä.
Kului muutamia päiviä. Pikku-isä oli ruvennut viihtymään hyvin Herön rannassa. Mutta hän ei uskaltanut enää lähestyä Pikku-Gunnia. Tämä ei luonut katsettakaan sinnepäin missä poikanen oli. Grimmin epäsuosioon oli hän myöskin joutunut. Hänen oli parasta pysytellä loitompana.
Eräänä päivänä tuli Pikku-isä rantaan yllään uusi puku. Liivin vuori kahisi, kun hän vain liikahtikaan. Hänen pienet vakavat kasvonsa olivat pelkkää päivänpaistetta. Hänen mielensä oli hyväntahtoisuutta täynnänsä. Hän halusi auttaa kaikkia ihmisiä, sekä rahalla että muulla. —
Mutta kun hän näki Grimmin ja Pikku-Gunnin, halutti häntä lähteä tiehensä.
Silloin tuli Hesekiel isä ulos aitasta.
Hän otti Pikku-Gunnia kädestä. Hän oli kyllä kuullut, että heidän välinsä olivat hiukan kireät.
Hän nauroi ja huusi Pikku-isää, jonka nyt piti tulla esiin ja ojentaa kätensä.