Ja missä olisi tarjona sellainen ranta kuin Herön kartanossa? Niin pehmeä ja hieno ja täynnä Luojan päivänpaistetta ja hiljaista, pitkähköä aallonkohinaa — joka tuo viestejä kaukaa maailmoilta.
Suurten kalalokkien kaltaisina kohoavat siellä saaret veden kalvosta — vaahtoisana huuhtoo meri niiden valkoista rintaa. On kuin levittäisivät ne mahtavat siipensä lentoon kohden taivasta, vaipuisivat jälleen syvyyteen ja sukeltaisivat yhä uudelleen esiin.
Mutta niiden yläpuolella päästelevät kalalokit ja lunnit räikeitä kesyttömiä huutojansa. Kauas liitävät linnut yli meren aavojen ulapoiden, kohinan kiihdyttäminä. Riemahdellen entävät ne yli syvyyksien.
Mutta rannalla juoksentelee tiira siroin punaisin säärin. Haahka istua kyyköttää raakkuen, ja merimetso lentää räpyttelee sinne tänne ahnaana ja uteliaana — kaikkialle pitää sen pistää nokkansa.
Grönholmenilla käyskentelee harmaahanhi ruohikkoa nokiskellen. Ja puhtaaksi huuhdotuilla rantakallioilla istuvat kuikat ja viklat rinnatusten. Olipa sää millainen tahansa,missään ne eivät viihdy niin hyvin kuin Herön kartanon rannassa.
Ihmisiä on siellä aina riittämään asti. Jokaisella säällä on heillä työtä yllinkyllin.
Ja kalastusaikaan, keväästä aina edelleen, on siellä veneitä jos mitä mallia, valkopurjeisia aluksia ja pieniä höyrylaivoja.
Ja — olipa sää millainen tahansa — lintujen ja veneitten ja ihmisten joukossa tapaa alati ja yhä pienen tytön ja suuren koiran.
Tyttö on Pikku-Gunn, Herön kartanon lapsukainen, ja hänen seuralaisensa on Grimm, vahtikoira.
Grimm lepää mieluimmiten kivellä ja katselee merelle, Pikku-Gunnilla on yhtä kiire kuin aikuisillakin.