Hänestä on rannassa niin paljon katseltavaa. Hänellä ei ole koskaan aikaa olla sisällä.
Ja hän on niin tottunut raittiiseen, raakaan suolailmaan, että sisäilma tuntuu hänestä tukahduttavalta.
Linnut tuntevat hänet. Hän voi mennä aivan lähelle niitä. Ne liikahtavat tuskin paikaltansa. Ne luulevat että hänkin on lintu, — nehän näkevät hänen alati liitelevän täällä sinne tänne, yllään hulmuileva valkoinen pieni viitta, joka muistuttaa räpyttelevää siipiparia.
Sattuupa väliin niinkin, että ne saavat häneltä korvatillikan, sekä lokki että tiira, kun hän yllättää ne tuhoamassa hänen rantakukkasiansa.
Kaikki pikkuseitit ja särjet, jotka pakovesi on jättänyt jälkeensä rannalle, ovat hänen omaisuuttaan. Pienet merisaappaat jalassa hän siellä kahlailee, taikka hän muuttelee kiviä, sulkeaksensa veden riistalta pakotien. Hän voi maata siellä maassa tuntimääriä, veden alkaessa jälleen kohota kivien välitse hiljaisella lorinalla.
Mutta hän ei kastu koskaan, vaikka hän ei liikahdakaan paikaltansa, ennenkuin vesi saapuu aivan hänen luoksensa.
Kalastajia huvittaa tarkata, kuinka hän kohottaikse veden mukana rantaa ylöspäin.
Ja kun nousuvesi tulee, seisoo hän katsellen kuinka suurten rantakivien täytyy mennä levolle. Ne ovat kuin suuria eläimiä. Niiden täytyy laskeutua veteen nukkumaan — ja merilevät kähertyvät ja käyvät suuriksi ja paneutuvat peitteeksi niiden ylitse.
* * * * *
Pikku-Gunn ei voinut käsittää tätiä, kun tämä tahtoi saada hänet oivaltamaan, että hänen toki lopuksi täytyi saada kyllänsä rannasta.