Hän loi tätiin katseen, kuin haluaisi pyytää anteeksi, ettei voinut kyllästyä siihen.
Eikä hän ymmärtänyt sitäkään, kun täti puhui, ettei sään takia voisi olla ulkosalla. Sellaista säätä ei hän ollut koskaan kokenut.
Täti ei voinut hyvin tuollaisina pitkinä kevätpäivinä, jolloin raskas sumu peitti saaret ja tunturit. Silloin olisi lapsukainen hänen mielestänsä ollut pidettävä sisällä.
Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt käsittämään, että sumu oli huonoa säätä — silloinhan juuri oli niin hauska tuolla alhaalla, kun vesi hiljalleen hiiveksi rantaa ylös, sumu purkaantui tihkusateeksi, ja kalalokki ja haahka istuskelivat maassa säyseästi äännähdellen. Koskaan ne eivät olleet niin tyytyväisiä kuin silloin.
Ja kalastajista ja kaikista muista rannalla oleskelijoista oli juuri paikallaan, että Pikku-Gunn oli siellä aina.
He olivat tottuneet siihen. Heistä tuntui että hän kuului heille.
Jokainen rannalle tulija loi häneen katseen.
Hesekiel oli keksinyt kutsua häntä joutseneksi. Se johtui siitä että hän eräänä iltana nähdessään rannalla pohjoisen puolella valkoisen joutsenen, oli luullut että se oli Pikku-Gunn.
Mutta monet muut nimittivät häntä toisella nimellä. He sanoivat häntä kalastajien lapseksi — sen rakkauden takia, jota he kaikki, vanhat ja nuoret, tunsivat tätä lasta kohtaan, ja siksi että heistä oli kuin olisivat he jokainen saaneet hänet perintönä omaisuudeksensa.
Senhän voi hyvin ymmärtää. Tuon lapsen oli Herön kartanon Gunvor ottanut omaksensa — ja se oli saanut perinnöksi lahjan että kävi aina enemmän hänen kaltaiseksensa, mitä suuremmaksi kasvoi.
Pikku-Gunn kaipasi myöskin kalastajien seuraa. Ne olivat saaneet opettaa hänelle minkä mitäkin. Hän osasi laatia sekä verkot että kalat kuivamaan, ja paljon muita ranta-askareita oli hän oppinut.