Vaikka täti on oikeassa, Falck ei ole enää sama mies kuin muinoin — ei edes ulkomuodoltaankaan. Hänen käyntinsä on muuttunut tarmokkaammaksi. Mutta varsinkin on suun ilme toisenlainen kuin ennen. Hän ei enää hymyile pilkallisesti, kuten muinoin. Ja nuo loistavat, syvälliset silmät, — niin läpitunkeva ja tarkka kuin niiden katse onkin, ei täti enää pelkää niitä, — niin lempeän tyyninä voivat ne kiintyä muihin.
Ja nyt ei hän enää ole yksistään tuomari. Nyt on niin paljon, joka koskee häntä, tuhansia seikkoja, joita hänen täytyy harkita, — niin että hänen melkein on täytynyt luopua vanhasta tavastansa vaipua haaveisiin.
Väliin voi hän sentään vielä joutua niiden valtaan. Pitkillä venematkoilla, kun hän käräjiltä palatessaan on väsynyt, kun kolea tyyneys vallitsee kaikkialla ja meri ikäänkuin asettuu lepoon… Ja kun sumu sitten tulee, näkee hän väliin valkoisten säteiden kirkastaman näyn.
Sumusta tulee häntä vastaan naisolento. Hän se on, Herön Gunvor — — hän haluaisi palvoen vaipua hänen jalkojensa juureen. Eikö se ole hän, Gunvor, joka pitää valtikkaa täällä? — —
Ja Gunvor lähestyy, pyyhkäisee hänen otsaansa ja muistuttaa häntä siitä, että joka ihminen on hänen lähimäisensä… Niin täytyy hänen koettaa tehdä mitä voi, ennenkuin yö tulee, jolloin kukaan ei voi työskennellä.
— — Ei siis ole hänen oma ansionsa, jos hän ehkä on saanut jotain aikaan.
Herössä ottaa Elin rouva hänet aina vastaan lempeästi hymyillen. Tuon hymyilyn turvissa vaeltaa hän lujana.
Ja sitten on hänellä Pikku-Gunn. Hänen pieni kätösensä se kerran vuodatti hoivaa hänen tuikeaan, lohduttomaan tuskaansa — — ja sitten voi hän jälleen nähdä auringon ja jokaisen pikku kukkasen.
Gunvorin kuoleman jälkeisenä keväänä muutti hän takaisin Lehtolaan. Hän voi nyt jälleen asustaa huoneissansa; ja hämärissä istuu hän väliin soittokoneensa ääressä, Delfinin, hänen uskollisen ystävänsä, uinaillessa tiikerinnahkalla loikoen.
Mutta ensi aikoina tapahtui väliin, juuri kun hän istui työnsä ääressä, että muistot valtasivat hänen mielensä vieden työhalun — — varsinkin jos hän iltamyöhällä kuuli kohinaa mereltä, kosken pauhatessa vaahtoisana ja kuikan päästellessä huutojansa — kuten silloin.