Mutta ei kukaan aavista, kuinka vaikea Pikku-Gunnin on pysytellä sisällä.
Meri loiskuttelee rantaan kimmeltäviä maininkeja. Akkunasta hän näkee, kuinka raikkaasti etelätuuli puhaltaa, ja kuinka kalalokit ja hanhet liitävät yli hohtoisain laineiden.
Toisesta akkunasta hän näkee harmaanruskeita tantereita, missä valo ja varjot vaihtelevat, — näkee puroja, jotka välkkyen kuvastuvat kaukaisia vuorenseinämiä ja rämeitä vastaan…
Milloinkahan tulisi niin lämmin, että saataisiin päivänkakkaroita…
Pihassa makailee Grimm kuono käpälien välissä; se lepää siinä häntäänsä liehutellen ja mietiskelee, mahtaako Gunn pian päästä ulos — —
Kärsimättömyys valtaa koko hänen olentonsa. Suuri viininlehvä menee hajalle — —
— — Kaukana ha'assa on Pedersenin koira — senkin tiikeri! Pää ojossa se hiipii suoraan tuulta vastaan… hitaasti, ikäänkuin kyyristyen pienemmäksi… Äkkiä se pysähtyy kuin paikalleen naulattuna…
Se on niin ilkeä, tuo Bell! Tietysti se nyt vaaniskelee kaniineja.
Jospa hän nyt vain pääsisi sen niskaan, kyllä hän sille näyttäisi…
Mutta täti ei huomaa mitään. Hän ryhtyy kuulustelemaan häneltä katkismusta.
— Mitä kaste on?