Silloin laski täti hänet menemään — poikkeuksen vuoksi — — olihan sää niin kaunis.
Hän jäi istumaan katsoen tyttösen jälkeen, kun tämä riensi mäkeä alas, pysähtyi vanhan hevosen luo ja asetti kivet pyörien alle — oli ihmeellistä, kuinka hän tarkkasi kaikkea, kun vain oli ulkosalla.
Tuolla tuli Tobine väentuvan nurkan takaa ja veti hänet mukaansa, kuten hänen oli tapana — —
Lapsi palasi noutamaan kitaraansa, ja sitten he läksivät kulkemaan vuoristoon.
Täti rasitti heikkoja silmiään, pyrkien seuraamaan heidän kulkuansa.
Hän ei pitänyt noista retkeilyistä Tobinen seurassa.
Ne eivät olleet terveellisiä Gunnille. Hänen silmänsä olivat niin kummalliset hänen palatessaan, — eivät ollenkaan kuin lapsensilmät.
Kuinka Saapas-Tobinen laita oikein oli, siitä ei täti ollut täysin selvillä, mutta sen hän kyllä tiesi, ettei hän ollut sellainen kuin hänen olisi pitänyt olla, ja että hänen onnettomuutensa liittyi synkkiin lehtiin Herön suvun historiassa.
Hän tiesi että sekä Gunvor että Elin rouva olivat koettaneet sovittaa, mitä häntä vastaan oli rikottu.
Monta vuotta oli hän jo elellyt Herön kartanossa; hänellä oli siellä hyvä huone ja hän sai kaikkea mitä halusi.
Nyt oli täti huolissaan, sillä pikku Hesekielin lähdettyä matkaan oli
Gunnin ja Tobinen ystävyys yhä lujittunut.