Mutta täytyihän hänen kumminkin koettaa uusia öljyvaatteitansa ja pitkiä merisaappaita, jotka Elin rouva oli lähettänyt. Hänellä oli enää vain yksi toivomus: että Pikku-Gunn seisoisi katsomassa hänen jälkeensä, kun hän läksi. Iltapäivällä he läksivät matkaan. Mutta tyttönen ei ollut rannassa.
Pikku-isä seisoi veneen perässä tuijottaen maihin — mutta
Pikku-Gunnista ei näkynyt vilahdustakaan.
9.
Venekunnan palatessa, jonka mukana Tobine oli lähtenyt matkaan, oli Pikku-Gunn rannassa sitä vastassa. Mutta Tobine ei tullutkaan. Hän oli jäänyt Storölle. Lisabet ja Jörgen olivat nyt jo vanhoja ja tarvitsivat hiukan apua. Muutoin sai Tobine olla omissa valloissaan, kuten ennenkin. Vanhuksia oli kehotettu kohtelemaan häntä hyvin, ja hän oli mielellään jäänyt sinne.
Se lohdutti Pikku-Gunnia. Pian hän melkein unohtikin Tobinen — niin vilkas elämä vallitsi sinä kesänä merellä ja rannalla.
Eräänä iltana hän meni rantaan katsomaan, olivatko isoisä ja täti jo tulossa kotiin pappilasta.
Taivas punoitti tunturien yläpuolella, ulappa oli tyyni ja sileä… siellä näkyi veneitä, jotka odottelivat sillin tuloa, kuului airojen loisketta ja puhelua.
Mutta niemen takaa kuuli Pikku-Gunn maininkien huokailua. Olikohan rajuilma tulossa?
Hän jäi tuijottamaan sinnepäin ja havaitsi silloin ihmisolennon suolaamon yläpuolella olevalla kalliolla. Se oli nainen, joka siellä tanssiskeli, lähestyen väliin kallion reunaa, ikäänkuin aikeissa hypätä alas, peräytyen taas kevyesti, kuin olisivat siivet häntä kannattaneet.
Ja hän rallatteli ja lauloi. Kalastajan lauluhan se oli!