— Älä tanssi enää, Tobine! Tule istumaan!
Tobine pysähtyi ja hänen äänensä kävi nöyräksi.
— Ehkä on parasta. Paljon kiitoksia! Olen niin kauhean väsynyt!
Hän istuutui kivelle ja katseli ympärilleen salaperäisen näköisenä.
— Tulin Josin veneessä. Minä puhuin kauniisti miehille, sillä minulla on sellainen luonto, etten minä koskaan ujostele. Sitten annoin Jörgenille muutamia aimo suukaloja — hän ei näet olisi antanut minun lähteä… Minä en ole koskaan kumarrellut ketään, eikä suru saa taivuttaa minun niskaani!
Hänen silmänsä säihkyivät. Hän muuttautui lähemmäksi Pikku-Gunnia ja nauroi.
— Olen aina ollut utelias maailmaan nähden… ja aina halunnut puhella miesten kanssa. Ne yksin tietävät jotakin.
Pikku-Gunn vetääntyi taas hiukan kauemmaksi. Olipa Tobine tosiaankin perin kummallinen! Hänen musta, hiukan kähärä tukkansa ympäröi raskaana ja kosteana hänen kasvojansa. Hänen katseensa harhaili sinne tänne.
Gunn koetti rauhoittaa häntä ja silitteli hänen kättänsä. Millaista oli hänen olonsa ollut tuolla kaukana?
Tobine oikaisihe.