— Ajatteles vain, sain siellä kahvia jok'ikinen päivä, ja yöllä sain nukkua ja uneksia kapaturskasta ja puurosta, jossa oli suuri voisilmä. Ja ne antoivat minulle kultaisen otsanauhan ja kruunun, ja jos olisin vain tahtonut, niin olisi minut kullattu kokonaan, niin että kyllä minun oli siellä hyvä olla — —
Hän muuttautui aivan Gunnin viereen ja puhui hiljaisemmalla äänellä:
— Silloin tuli joku minun luokseni Maarian messun aikoina ja teki minulle veristä vääryyttä… arvaapas, ken se oli?
Tobine loi syrjäkarein ovelan katseen Gunniin.
Sitten hän mainitsi erään nimen.
Pikku-Gunn kävi punaiseksi kasvoistaan. Tobine oli jo ennenkin sanonut jotain tuontapaista — se oli Gunnin isän nimi.
Tobine nauroi.
— Hän oli niin hehkuvan lämmin, niin miehekkään kaunis; hän olisi tahtonut ottaa minut mukaansa merten taa. "En uskalla lähteä", sanoin minä, "sinun tähtesi on niin moni saanut itkeä, ja kyyneltahrat eivät ole veritahroja paremmat; ei kukaan voi pestä niitä pois…" Mutta kun hän läksi, kävin minä heikoksi, siksi että olin antanut hänen lähteä. Ei ole helppo pitää järkeänsä kurissa.
Pikku-Gunn nousi. Oli parempi saada Tobine sisään.
Tobine silmäili häntä uteliaasti: