— Oletko kuullut vanhan sananparren, että naisella on seitsemän sielua ja yksi henki, mutta tuollaisella miehellä, sillä on seitsemän henkeä eikä yhtään sielua!
— Tobine, nyt sinun pitää tulla sisään; jauhamme muutamia papuja, niin saamme oikein hyvää kahvia — niin, ja lisäksi vielä ohkaleipää — —
— Kiitos, kiitos, sinä pieni Herran enkeli — mutta niin hyvää kahvia, kuin minä olen saanut, ei kukaan ole maistanut — eikä sellaista kallista viiniä… Mutta sydämen rauhaa en ole saanut… Nyt kulki joku hautani ylitse, — on kauheata, että on hylännyt iankaikkisen Jumalan, joka meidät on luonut!
Hän nousi ja katsoi ulos merelle.
— Nyt meri alkaa puhaltaa ja minun pitää lähteä tanssiin — — Odota hiukan, sydänkäpyseni… Sinä, joka olet niin oppinut, tiedät varmaan, onko aaltojen alla rauhallista?
Pikku-Gunn veti häntä käsivarresta. — Nyt me lähdemme, Tobine!
Tobine kävi istumaan.
— Ei, pieni ystäväni, en minä voi tulla. Olen elänyt Herran vihan myrskyssä ja nyt ei minun pidä saada mitään kahvia — minun pitää kuolla!
Pikku-Gunn kääntyi hänestä poispäin ja tyrskähti itkuun.
Tobine näki sen. Hän nousi ja hymyili hänelle.