— Kuules, taivaallinen lapsukaiseni, sinun täytyy tosiaankin antaa minun mennä — olen pestautunut lähtemään pitkälle matkalle, näetkös… etkö kuule, kuinka hän syvyydestä kutsuu minua luoksensa?
Hän koetti irroittautua, mutta Pikku-Gunn piti häntä kiinni.
— Mitä sinä sanot? Ei, se ei käy sydämelleni. Mitä apua siitä on, mitä sinä, lapsiparka, sanot, kun ei se satu sydämeeni!
Hän tempaisi itsensä irti ja avasi tuuhean, mustan tukkansa. Se hulmusi tuulessa.
— Näetkö, nyt nostan purjeet!
Hän viittasi ulapalle, hänen silmänsä loistivat ilosta. — Katsos, tuuli yltyy, meri käy valkoiseksi kuin taivaan lumi. Siitä olen pitänyt kaiken ikäni!
— Tobine, sinun täytyy totella, nyt tulee isoäiti…
— Minulla ei ole aikaa, silmäteräni, lintuseni! Näetkö, tämä on minun viimeinen aurinkoni. Kun se laskee mereen, ja salmen virta kääntyy, silloin saan minä seurata sitä.
Hän riuhtaisihe irti ja juoksi rantaa alas. Lapsi juoksi hänen jälkeensä ja veti hänet takaisin.
— Tobine, Jumala ei tahdo, että sinä tekisit sillä tavoin! Tobine säpsähti ja jäi miettimään. Sitten hän seurasi Gunnia.