Hän veti lapsukaisen mukaansa vuoren ja rantakivien muodostamaan onkaloon.
— Tule, kuiskasi hän, — autan sinua. Sinun täytyy tulla kirkkoon rukoilemaan minun puolestani!
Hän nosti Pikku-Gunnin kiven ylitse ylemmälle penkereelle.
— Puhu Jumalalle, rukoile häntä, joka asuu syvyyksissä, että saisin mennä tuonne alas ja saisin rauhan, ja ettei minun tarvitsisi enää palata sieltä takaisin!
Pikku-Gunn kumartui levotonna häntä kohden.
— Sinun täytyy myöskin tulla tänne ylös!
— Siunattu silmäteräni, näethän että seison täällä odottamassa. Pikku lapsi, etkö enää tunne minua? Minä olen se, joka olen tullut suuresta tuskasta!
Silloin polvistui Pikku-Gunn ja kohotti kätensä kohden taivasta.
— Jumala! Ole kiltti ja tule auttamaan Tobinea. Sinun pitää sanoa,
mitä hänen on tehtävä. Ole armelias hänellekin, joka on minun isäni!
Minä koetan kyllä tulla kiltiksi! Mutta sinun täytyy nyt heti tulla
Tobinen luo. Tule hänelle avuksi ja jää hänen luoksensa, jos voit!
Hän nousi. Onkalossa oli pimeä. Meri vyöryskeli valkoisena.