Silloin hän näki Tobinen ojennetuin käsivarsin kiitävän lähestyvää lainetta kohden.
Silmänräpäyksen hän seisoi jähmettyneenä — sitten hän kiipesi äkkiä kiven yli, tarttui pakraan, jonka näki rannassa, ja kiiruhti rantaa alas.
— Tobine, odota, nyt Jumala tulee!… Tartu pakraan, niin vedän sinut maalle!
Hän ei nähnyt Tobinea. Silloin juoksi hän kauemmas, huutaen tuskasta.
Joku saapui ja tarttui häneen. Anders Halskar se oli. Hän kantoi hänet ylemmäksi rannalle hiljaa toruen. Jumala oli sen turva, joka oli kadottanut järkensä. Voihan hän nähdä, että virta jo oli vienyt Tobinen… Mutta vesillä oli kyllä vene, jos Jumala tahtoi pelastaa hänet.
Elin rouva ja täti olivat tulossa toisesta suunnasta. Veneen keula pisti juuri esiin saaren takaa. He ehtivät parahiksi kotiin ennen myrskyn puhkeamista.
Elin rouva lähetti vesille monta venettä, mutta Tobinea ei löydetty. Virta oli ollut liian voimakas, hän oli seurannut sen mukana hietasärkän poikki. Syvyys oli niellyt hänet.
Ylhäällä kartanossa joutuivat kaikki kauhistuksiinsa lapsen takia.
Eräänä aamuna keskusteli Elin rouva kahden kesken tuomarin kanssa.
Seuraavana aamuna matkusti Falck Pikku-Gunnin kanssa kaupunkiin.
Tyttösen piti tulla kouluun. Kuukauden kuluttua sai Elin rouva pienen kirjeen. Illalla, kun kaikki istuivat yhdessä, luki hän sen ääneen.
"Isoäiti! Täällä ei ole ilmaa. Meri ei ole täällä. Ei täällä, missä minä asun. Kaikki katsovat minua. Minä en niitä tunne. Jos saisin olla Herössä ja lukea tädin ja isän edessä, koettaisin oppia läksyni. Isoäiti, minun täytyy sanoa sinulle, että minä en voi olla täällä. Herössä näen Jumalan. Täällä en tapaa häntä koskaan. Terveisiä lähettää