Gunvor Elinintytär, (Herön kartanosta)."
Kukaan ei puhunut sanaakaan. Täti itki. Mutta Elin rouvan kasvoille valahti vieno hymyily, ja tuomari näytti siltä kuin hänet olisi vapautettu raskaasta taakasta.
Seuraavana päivänä tuli myöskin kirje Elin rouvan vanhalta ystävättäreltä, jonka luona Pikku-Gunn asui. Hän kertoi että tyttö oli sairas koti-ikävästä.
Nytkään ei kukaan puhunut mitään. Mutta kaikki olivat iloissaan siitä että lapsi ei voinut jäädä sinne missä oli. Herössä oli viime aikoina tuntunut tyhjältä.
Tällä kertaa läksi Elin rouva matkaan. Hän tahtoi nähdä, kuinka Pikku-Gunnin laita oli, ja hänellä oli asioitakin. Mutta kaikki tiesivät että hän aikoi tuoda tyttösen mukanaan kotiin.
Täti pelkäsi että hän alkaisi surra Tobinen kohtaloa.
Elin rouvan valpas silmä tarkkasi häntä. Hän näki että tyttösen posket kävivät jälleen punaisiksi ja että hän tuli voimakkaaksi ja terveeksi.
Silloin rauhoittui Elin rouva. — Lapsi tulee ennalleen, sanoi hän.
Mutta tuomarin mielessä heräsi jälleen kysymys, eikö olisi parasta hankkia hänelle kotiopettajatar.
Pikku-Gunn alkoi nyt jo olla suuri tyttö… ja täti parka — ja hän itse — ei, ei heistä ollut hänelle opettajiksi.