III
10.
Kerran oli tuomari virkamatkalla eräässä kaukaisemmista käräjäkunnista.
Hän oli juuri aikeissa lähteä kotiin, kun Sören Utholmen tuli pyytämään että hän tulisi hänen luoksensa.
Kuten tuomari tiesi, oli eräs priki keväällä myrskyssä ajautunut siellä maihin. Se oli kotoisin Tromsöstä, ja miehistö oli ollut kurjassa tilassa, mutta kaikki olivat toipuneet, ja nyt ne olivat saaneet paikan mikä missäkin sinne poikenneessa laivassa. Mutta laivassa oli ollut myöskin muuan nainen, ja hän oli ollut varsin kauan sairaana, ja hän asui yhä vieläkin Sörenin ja Amelian luona. Kapteeni oli kutsunut häntä ruhtinatar Baranoffiksi ja oli sanonut että hän oli venakko, mutta kumminkin he ymmärsivät jokaisen hänen sanansa. Nyt oli Amelia arvellut että oli parasta puhua asiasta tuomarille; he melkein pelkäsivät pitää häntä kauemmin luonansa… tai oikeastaan ajatteli Amelia, että heidän kotinsa ei ollut sopiva olinpaikka sellaiselle hienolle naiselle, ja ihmetteli, oliko muukalainen ehkä järjeltään hiukan vialla. Mutta sen he kaikki tiesivät, että jos tuomari olisi hyvä ja poikkeaisi heille, niin pystyisi hän kyllä saattamaan asiat oikealle tolalle — —
Sörenin selittelyistä ei tahtonut ikinä tulla valmista. Tuomari ei jaksanut kuulla niitä loppuun.
— No, lähdetään nyt matkaan!
He läksivät rannasta. Tuuli kävi navakammaksi, ja ennenkuin tuomari aavistikaan, olivat he jo perillä.
Vene kiinnitettiin ja he läksivät kulkemaan kallionotkelmaa ylös.
Navetan edustalla makasi muutamia vuohia. Ne kurottivat uteliaasti kaulaansa ja heristivät korviansa ja nousivat pystyyn. Pukki katsoi tulijoihin epäluuloisesti pitkien silmäripsiensä takaa. Elukat ymmärsivät, että taloon tuli vieraita.