Muukalaisen silmät olivat tyynet, lempeät — mutta ne herättivät aavistuksen että niiden ilme voi käydä hehkuvan tuliseksi… Tumma tukka oli kultaisella koristeneulalla kiinnitetty niskaan. Suun piirteissä oli jotain vienoon hymyilyyn vivahtavaa, vaikka hän ei hymyillytkään. Koko hänen olentonsa todisti ylhäistä syntyperää, perinnäistä hienostumista.
Tuomari tuli myöskin tarkanneeksi hänen pukuansa. Sillä ei ollut mitään yhteistä ajan kuosien kanssa. Mutta musta kangas verhosi kauniisti hänen varttansa, ja kuinka luontevan muhkealta hän näytäkään istuessaan siinä punainen olkahuivi huolimattomasti hartioille heitettynä!
Hänen äänensä oli matala, korostus omituisen rytmillistä. Oli kuin se olisi soinnahdellut vielä hänen vaiettuaan.
Hän alkoi puhella Sörenin vanhan äidin kanssa.
Hänen silmänsä muuttuivat. Hänen suuri suunsa, jossa hampaat kimmelsivät, kävi lempeäksi, hänen kasvonsa kuvastivat hyvyyttä.
Luettiin iltarukous ja laulettiin.
Vanha muori alotti veisuun heikolla, vapisevalla äänellä, mutta vanha virsi kajahti pian voimakkaasti kautta talon.
Noustiin pöydästä ja rouva Baranoff poistui.
Amelia oli huolissaan ja halusi puhella tuomarin kanssa: rouva Baranoff sai aina niin paljon kirjeitä ja eri nimillä. Amelia oli lukenut, että sellaiset ihmiset voivat olla vaarallisia…
Tuomari lupasi tehdä mitä voi. Hän läksi hakemaan rouva Baranoffia.