Falck kysyi, mitä voisi tehdä hänen hyväksensä. Hän otaksui ettei rouva
Baranoff ollut halukas jäämään tänne kauemmaksi.
Rouva Baranoff käännähti häntä kohden.
— Minä en ole koskaan ennen nähnyt merta…
Hän vaikeni, katsoen kullahtavaan ilmaan.
Hänen silmänsä olivat puoliummessa, mutta oli kumminkin kuin ne olisivat koonneet katseeseensa kaiken, mitä ympärillä oli.
Tuomarin täytyi jälleen katsomistaan katsoa häneen. Tuo matala otsa, lujapiirteinen suu, kaikki hänen kasvoissansa ilmaisi tarmoa…
Miksikähän hän sitten oli jäänyt tänne niin pitkäksi aikaa? — —
Maanpakolaisena oli hän tullut Norjaan neljäntoistavuotiaana, kenties hän jälleen oli maanpaossa…
Falck istui ääneti, jättäen hänen valtaansa määrätä, halusiko hän puhella.
— Minä pidän noista vanhoista virsistä, sanoi rouva Baranoff hetken kuluttua, kääntyen häneen päin. — Ne muistuttavat merta. Minusta on miellyttävää katsella merta — ja tuota kaukaista kirkkoa ja kuunnella kellojen sointia… ihmisten kulkiessa ohitse pyhäpukimissa ja virsikirja kädessä.