Falck seisoi katsoen, kuinka pimeys peitti aavan meren. Luonnon surumieliset sävelet sulautuivat hyvin hänen ajatuksiinsa. — —
Äkkiä tuli hän ajatelleeksi, että hänen täytyi lähteä matkaan varhain seuraavana aamuna.
Hän halusi sanoa venäläiselle rouvalle jäähyväiset ja meni tupaan häntä tapaamaan. Mutta hän ei ollut siellä. Vihdoin löysi hän hänet rannasta.
Hän istui jälleen silmäillen ulos merelle.
Falck odotteli — hän otaksui että muukalainen pian läksisi sisään, sillä oli jo myöhäistä. Mutta hän istui liikkumatonna.
Silloin meni Falck hänen luoksensa. — Te olette tyyniluontoinen ihminen, se minun täytyy sanoa!
Rouva Baranoff käännähti puolittain häneen päin.
— Minä teen kuin seuralinnut. Yksin ollessaan ne nukkuvat.
— Älkää suinkaan antako minun herättää itseänne. Mutta pyytäisin saada lausua teille hyvästit. Aion huomenna nousta yhtaikaa auringon kanssa ja lähteä täältä.
Rouva Baranoff nousi ja ojensi hänelle kätensä — pitkän, notkean kätensä, jonka ote oli niin tarmokas.