— Älkää vain ottako aurinkoa pois matkaanne, sanoi hän nauraen. Mutta tuossa naurussa oli haikea sävy.
Ja nyt kysyi Falck aivan suorin sanoin, oliko hän ehkä jossakin pulassa, josta hän voisi auttaa hänet. Jos niin olisi, auttaisi hän ilolla.
— Kiitoksia, kuiskasi rouva Baranoff, — mutta minulla on kyllä rahaa!
Ja kumartaen jäähyväisiksi hän poistui.
* * * * *
Seuraavana aamuna nousi Falck varhain. Mieli apeana silmäili hän aamu-usmaa. Tuuli puhalteli hiljaa etelästä, mutta voihan se tosin käydä navakammaksikin. Niin arveli myös Sören.
Tuomari valmistautui matkaan. Hän ajatteli kiireessä hetkisen tuota vierasta naista, mutta eihän tämä tarvinnut hänen apuaan eikä halunnut täältä pois, mikäli hän voi käsittää… Parasta olikin, ettei hänen tarvinnut joutua mihinkään tekemisiin tuollaisen ihmisen kanssa, — — ken tiesi, vaikka hän olisi maanpaossa oleva nihilisti? —
Kun hän tuli rantaan, oli muukalainen siellä täysissä matkapukimissa.
Falck tervehti niukan harmistuneena ja hyvin ihmeissään. Hän ei koskaan ollut varhain aamulla hyvällä tuulella, eikä hän pitänyt yllätyksistä.
— Ottakaa minut mukaanne! — Se tuli aivan äkkiä. Tuossa äänessä oli omituinen sointu, joka ehkäisi kaiken vastarinnan, siinä ilmeni hillitöntä tuskaa, joka samalla herätti sääliä ja levottomuutta. Mitä oli tuomarin nyt tehtävä muukalaiseen nähden?