Hän katsoi rouva Baranoffiin, kuin odottaen vastausta.
Hän saikin vastauksen, — omituisen, ilottoman hymyilyn.
Johtuikohan tuo surumielisyys jostakin aikaisemmasta tapahtumasta?
Tietystikin oli niin! — —
— — Mutta olisipa ihmeellistä, ellei häntä voisi saada sanomaan jotakin.
— Ettekö eilen maininnut rakastavanne seuraa? Minusta tuo ominaisuus ilmenee tällaisessa seurustelussa varsin miellyttävässä muodossa — sillä tavallinen seurakeskustelu on vallan kauheata.
Rouva Baranoff ei vastannut mitään.
Tuomari jatkoi: — Toivottavasti teidän ei ole ikävä!
Kohottaen katseensa vastasi rouva Baranoff: — Minun ei ole koskaan ikävä!
Hymyillen hän jatkoi: — Ikävystyminen lienee — onnellisten etuoikeus.
— Olette varsin oikeassa, voi tosiaankin keksiä jotain parempaa.