Tuomarin ääni kajahti leikilliseltä. Hän katsoi rouva Baranoffiin. Vasta silloin tuli tämä tarkanneeksi hänen silmiänsä. Ne herättivät luottamusta hänen mielessänsä.
— Mitä te ajattelette minusta? kysyi hän hiljaa.
Tuomari hymyili. — En tosiaankaan voi toistaiseksi ajatella vielä mitään. Mutta ensi aluksi merkitsen vain pöytäkirjaan, että teidän ei voi olla koskaan ikävä, siksi että te ette ole onnellinen. Mitä te sitten olette keksinyt ikävystymisen tilalle?
— Minä odotan. — Ja hän lisäsi hiljaa ja kiihkeästi: — En valita mistään. Olen onnellinen siitä että olen tyyni ja voin odottaa.
— Niin, elämä suo lepohetkiäkin!
Rouva Baranoffin huulet kävivät valkoisiksi; hän katsoi toisaanne.
Falck katui sanojansa.
Mutta seuraavana hetkenä käännähti rouva Baranoff hänen puoleensa, ja hänen kasvojensa ilme kävi katkeran pilkalliseksi.
— Elämä on kauheata. Mutta millainen mahtanee kuolema olla?
Hänen katseensa kävi hilpeäksi ja siihen tuli omituinen ilme, joka
Falckiin vaikutti kammottavalta.