Sitten alkoi rouva Baranoff hyräillä erästä kevytmielistä ranskalaista laulua.
— — Vai niin, vai sellaisesta seurustelusta hän piti! No, varsin kernaasti hänen puolestansa! Tuomari ei olisikaan enää halunnut jatkaa äskeistä keskustelua.
— Eikö ole hullunkurista kuulla vanhan ihmisen laulavan? kysyi rouva
Baranoff nyt. — Minusta se aina tuntuu hullunkuriselta…
— Eikö pikemminkin surulliselta? On huolehdittava siitä, että elämässä aina noudattaa oikeaa järjestystä… Kuinka nukuitte viime yönä?
— Minä näin unta: olin olevinani pieni lapsi ja tulin vieraaseen maahan. Siellä oli eräs vanha mies. Nähdessäni hänet tunsin vihlovaa pelkoa sydämessäni. Hän tuli luokseni. "Pikku lapsi", sanoi hän, "tiedätkö ettet voi tässä maailmassa saada mitään ilman tuskaa?" Ei, sitä minä en tiennyt ja se oli minusta kauheata kuulla. Ymmärsin että hän puhui totta, sillä olihan hän vanha mies, niin että hänen täytyi tietää se — —
Hän nauroi lyhyeen ja muuttelihe hermostuneesti paikasta toiseen.
Seurasi äänettömyys. Tuuli kiihtyi.
— Pelkäättekö te?
Rouva Baranoff pudisti päätänsä.
— Rakastan mahtavia laineita ja myrskyä, joka käy salmissa. — Hän viittasi Utholmenille päin. — Oleskella tuolla öiseen aikaan ja kuunnella kohinaa niin mahtavaa, että se saattaa kaiken muun unhoon — se on kuin nauttisi valtavasta sielumessusta — —