Sitten hän pudisti päätänsä, kiiruhti hänen luoksensa, polvistui hänen eteensä, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
— Ei, ei, kutsukaa minua Veraksi! pyysi hän rukoilevasta — On niin kauan siitä, kun kukaan on minua kutsunut sillä nimellä.
Elin rouvan ankara katse kävi lempeämmäksi. Hän tuli liikutetuksi, tietämättä itsekään, miksi. Oliko tuon äänen soinnussa jotain, joka saattoi hänet ajattelemaan Gunvoria? Hänestä tuntui melkein, kuin olisi Gunvor lähettänyt tuon muukalaisen tänne.
— Tervetuloa! sanoi hän painokkaasti. — Jäätte minun luokseni; on parempi niin!
11.
Oli kulunut muutamia vuosia. Herössä olivat ne rauhallisesti menneet menojaan.
Tosinhan melu maailman markkinoilta voi tunkea sinnekin pelästyttämään mieliä — mutta lähimmän ympäristön varma turvallisuus oli kuin kilpi heidän ja kaiken ulkoa uhkaavan välillä.
Yksin Vera Baranoffkin näytti tyyntyneen. Hän oli yhä vielä Herössä.
Kaikista tuntui nyt jo siltä, että hänkin kuului taloon.
Elin rouva oli kiintynyt häneen. Vaikka he eivät voineetkaan koskaan päästä yksimielisyyteen parhaasta tavasta vallankumouksen teossa, vaikutti Elin rouvan katsantokanta kumminkin Veran mieleen. Se rauhoitti häntä, ja hän oli käynyt ruumiillisesti vahvemmaksi.
Elin rouva tahtoi voittaa kaikki maltillisuudella. Piti oppia luonnosta, joka työskentelee hätiköimättä.