Hänen täytyi muistella ääntä, jonka oli kuullut kaukaisina aikoina, — matalaa, verhottua, omituisen pehmeää ääntä — — —.
Hänen katseensa hyväili tuota olentoa.
Sitten kumartui hän eteenpäin pää kätten nojassa, ja siten jäi hän istumaan.
Hän tunsi tulijan. Hän oli löytänyt hänet itsensä tuon valjun hiljaisuuden keskeltä, joka häntä ympäröi.
Kun rouva Thammers nousi pöydästä, nousi myöskin Thamar rouva paikaltaan, toivotti herttaisesti hymyillen hänet tervetulleeksi ja esitteli seurueen hänelle.
Lehtori sai muuttaa paikkaa. Thamar rouva halusi saada uuden vieraan rinnallensa istumaan.
Naiset lausuivat muutamia ystävällisiä sanoja. Kun Thamar rouva oli noin suopea, oli itsestään selvää että muutkin olisivat.
Iloisesti katsoi rouva Thamar ympärilleen: — Missäs Omar Pasha on? Hän ei ole tänään hyvällä tuulella,
ce jeune Omar, pacha de Nègreport — parceque son tigre de Nubie est mort.
Voin kertoa, että hän on meidän enfant terrible, inhimillisen vaihtelevaisuuden edustaja; huomenna hän ehkä jo tanssii cancan'ia! — Suvaitsetteko vapautua afrikkalaisista unelmistanne ja tulla esiin nurkastanne. Voin uskoa teille, everstinna, että hän on vaipunut mietelmiin ihmisten typeryydestä, josta hän aikoo kirjoittaa kirjan.