Tuon sekavan hälinän keskeltä kuuli rouva Thammers äkkiä tyttärensä itsetietoisen äänen.
Se oli juuri ihmeellistä Gertrudissa, että hänellä aina oli varmat, valmiit mielipiteet kaikenmoisesta.
Äiti katsoi häneen ja kohtasi hänen kirkkaan, avoimen katseensa, tuollaisen katseen, joka hakee kaikkea vähäpätöistä, saadaksensa parjaamisen aihetta.
Gertrud ja Birger olivat anastaneet itselleen parin paraista paikoista valkean ääressä ja näyttivät jo täysin kotiutuneilta.
Äitiin tuo vaikutti omituisesti, sillä itse puolestaan hän istui paikallaan arkana kuin koulutyttö, sydän käsittämättömän tuskan ahdistamana.
Vihdoinkin alkoi rouva Liss laulaa. Hän esitti nuoren lyyrikon, lupaavan säveltäjän uusia lauluja.
Hänellä oli miellyttävä, vaatimaton ääni. Hänellä sanottiin olevan paljon mielikuvitusta. Hän voi tyhjästä luoda jotakin. Mitä syvällisimmällä salaperäisyydellä, kuin aikoisi uskoa toisille salajuonen, tai tulisen kaihoisasti viserteli hän esiin mitä jokapäiväisimmät sanat.
Tänään oli hän hyvissä äänivaroissa, ja nuo kirkkaat sävelet soinnahtelivat viehättävän tunteellisina.
Kuullos,
Jos uskallusta,
Jos uskallusta Sull' lie!
Ja äkkiä, intohimoisesti seurasi: