— Onko sitten niin vaikeata uskoa? Onhan maailma täynnä ihmeitä. Mitä kaikkea kasvattaakaan pivollinen multaa? Eikö jokainen pikku kukka ole ihme? — — —
— Ja työn ihana lahja, — tuo, että saa olla mukana laskemassa uuden, paremman ajan perustusta, olla mukana laskemassa valtatietä, joka johtaa ihmiset parempiin oloihin. Ajatelkaapa vain, että saa olla mukana siinä työssä — — —
Thora Thammers katsahti häneen ja koetti jälleen hymyillä.
— Niin kyllä! Ja vähitellen kaikki selviää ja tulee jälleen hyväksi!
Hän puhui hitaasti ja hiljaa, kuin tuottaisi se hänelle rasitusta.
— Nyt minun täytyy lähteä, en voi viipyä täällä! Minun täytyy matkustaa kotiin ja laatia kokoon tavarani!
Adèle Harder syleili häntä vaieten ja saattoi häntä veräjälle.
— Antakaapa minun pian kuulla jotain itsestänne!
Thora Thammers nyökkäsi, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja laski sen polttavalle otsallensa. Sitten hymyili hän hänelle, läksi nopeasti kulkemaan ja katosi tien käänteeseen.
Adèle Harder jäi katsomaan hänen jälkeensä, ja varjo synkisti hänen kirkkaan katseensa.