Thora istui hiljaa, tuijottaen eteensä.

Adèle Harder oli jälleen käynyt tyyneksi ja lempeäksi. Hän loi Thoraan iloisen katseen ja alkoi koota tavaroitansa.

— Nyt jäätte te luokseni päivälliselle! Tulkaa, nyt menemme istumaan tuonne kauemmaksi, metsän ja metsäkukkien ja järven tuoksuun… Istun siellä joka ilta päivän laskiessa. Silloin on meillä juhla!

Thora seurasi häntä tahdotonna, mutta pysähtyi äkkiä ja jäi katsomaan häneen, nähtävästi sitä huomaamattansa.

— Niin, sanoi hän vihdoin hitaasti. — Nyt kadun kaikkea mitä olen rikkonut… kaikkea pahaa, jota olen ajatellut — ja kaikkea, mitä olen laiminlyönyt. Nyt näen tuon kaiken selvästi!

Adèle Harder laski kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet mukanansa.

— Minulla on myöskin se virhe, etten ole tarpeeksi järkevä. Minulla on täysi syy halveksia itseäni — eihän koskaan toimi juuri kuten tulisi… Mutta koettakaapa nyt olla iloinen!

— Minä olenkin jo! Iloitsen siitä että tulin luoksenne ja että te tahdoitte puhua minulle! — Hän koetti hymyillä.

— On olemassa paljon muuta, josta teillä on syytä iloita. Esimerkiksi siitä, että aurinko palaa joka päivä… mitäs sanotte siihen?

Hän pysähtyi, katsoi Thoraan ja hymyili.