— Päinvastoin! Elämä rikastuttaa meitä rikastuttamistaan. Lapsuutemme ja nuoruutemme on lupausten, on nuppujen aika. Suurempaa on, kun lupaukset täyttyvät ja nuput puhkeavat kukiksi.
— Mutta sehän ei tapahdu koskaan! Sisimmässämme kaikki sammuu ja kylmenee!… Kuinka toivoisinkaan että voisin — — —
— Ei saa tyytyä pelkkään toivomiseen. Te tiedätte että kukin tavallaan itse muodostaa elämänsä! Omasta itsestämme, sielumme syvyydestä löydämme sen mitä tarvitsemme.
Thora pudisti päätänsä elottomasti hymyillen.
— Minun sisimmässäni ei ole mitään, sillä… en voi sanoin kuvata, kuinka paljon olen kärsinyt!
— Sitä ei koskaan voi!
— On olemassa niin paljon, jota ei voi pukea sanoihin, lisäsi hän hiljaa. — Kuinka vähäistä onkaan kaikki muu sen rinnalla, mitä emme voi ilmaista sanoin. Tämä ei koske ainoastaan kärsimyksiämme, vaan myöskin korkeinta onneamme, voimaamme ja toivoamme — ja uskoamme!
Hän nousi, kalpeana liikutuksesta. Uinailevat muistot olivat heränneet eloon.
— Tuntea elävänsä ei aina merkitse sitä että olisi saanut kaikki mielensä mukaan, kuten kerran toivoi. Se merkitsee että tuntee omistavansa sielun ja tietää mitä sille on velkaa! — — —
— Ja eikö meidän pidä ajatella sitä hyvää, jonka omistamme? Onhan meillä kuolematon ikävöimisemme! Se merkitsee siipiparia, jota kyllä tarvitsemme. Ja meillä on pakopaikkana oma sydämemme. Iloitkaamme että sen tiedämme ja löydämme tien sinne! Iloitkaamme kaikesta, sellaisena kuin se on! Ainoa, joka on arvomme mukaista, en että voimme käyttää kaikkea juuri sellaisena kuin se on — ja käyttää sitä hyvin!