— Teidän täytyy suoda anteeksi että käyttäydyn tällä tavoin! Olen niin väsynyt.
Adèle Harder odotti hetkisen. Sitten sanoi hän hiljaa:
— Rukoilkaa kallis, pyhä Herran rukous. Se suo rauhaa!…
— Ja ettekö te pidä vanhoista virsistämme? Niillä on ihmeellinen voima. Ajatelkaa mitä ne ovat merkinneet ihmisille! Vuosisatoja ovat ne lohduttaneet ja auttaneet kärsiviä sieluja. Turvautukaa vanhoihin virsiimme; ne suovat lepoa! Ne tarjoavat rauhaa väsyneelle!
Hän nousi ja laski kätensä Thoran taivutetulle päälle.
— Antaa teille uskoani! sanoi hän surumielisesti. — Tehän tiennette, ettei koskaan saa mitään lahjaksi… Teidän täytyy itsenne ansaita se, mitä tarvitsette voidaksenne elää!
— Käykää nyt istumaan ja olkaa aivan levollinen! Täytyy kestää se, mikä ei ole korjattavissa, — sen on velkaa omalle itsellensä, eikö niin? Ja sitten on parasta hakea pelastusta siitä, mikä on suurempaa. Silloin silmät aukenevat näkemään, kuinka vähäpätöistä pienempi on.
— Ja täytyy koettaa auttaa muita, olla hyödyksi niille, jotka kärsivät. Minä en tiedä neuvoa parempaa! Ajatelkaa, jos voisi olla mukana tuottamassa hiukan taivaallista valoa harmaaseen jokapäiväisyyteen… olla mukana auttamassa rakkautta lisääntymään maan päällä! Sehän on kaiken edistyksen ehto. Täytyy totuttaa ihmiset vihaamasta toisiansa, niin kenties he joskus oppivat toisiaan rakastamaankin — — —
Thora Thammers kohotti päätänsä ja katsoi häneen surumielisesti.
— Tuo kaikkihan on mahdotonta toteuttaa! Sitä mukaa kuin elämme, kuluu meidän olennostamme kulumistaan jotakin pois — se, mikä meissä on parasta!