— Tulkaa mukaan! Muistakaa että naiset ovat määrätyt tuomaan maailmalle pelastuksen!
— Tehkäämme työtä niin kauan kuin päivää kestää! Ja kun me teemme hyvää, niin älkäämme väsykö! Me saamme niittää aikanansa, jollemme väsy!
Thora käännähti jälleen kiihkeästi häntä kohden.
— Niin, te uskallatte ryhtyä siihen, mutta minä olen kahlehdittu maahan, minä en voi. Minusta tuo on masentava sana! Rajattoman tuskallista — kauheata koko ihmiskunnalle! Me saamme niittää, jos emme väsy! Noihin sanoihin kätkeytyy iäinen iva — se on kuin pilkkanaurua meille, maan madoille. Sillä me väsymme aina, aina. Me emme saa koskaan koota hedelmää!
— Se on elämän sana, ihmeellinen sana! Se on kerran kokoova kaiken voiman yhdeksi ainoaksi mahtavaksi tahdoksi; se on tuliliekin kaltaisena leviävä sielusta sieluun, — niin että rauhantyö maan päällä ei enää edisty niin hitaasti.
Thora tuijotti häneen. Hänen kasvojensa ilme oli juhlallinen, ja elävä usko soinnahteli hänen sanoissansa.
Hän käänsi pois kasvonsa. Hän häpesi omaa itseänsä.
Sitten hän jälleen nousi kiihkeällä liikkeellä.
— Kuinka onnellinen te olettekaan — ja täynnä uskallusta!… Minä, minä pelkään elämää — — Opettakaa minua, pelastakaa minut, jos voitte, syvästä tuskastani! Minä nimitän itseäni kristityksi, mutta sitä en ole. Minusta kaikki on niin sanomattoman tyhjää. En näe mitään Jumalaa, en taivaassa enkä maan päällä!… Mutta te näette hänet. Te olette kristitty… Te liitelette siivin maan päällä ja jaksatte kohota kohden taivasta! — Mutta minä olen sidottu, maahan kahlehdittu! Vapauttakaa minut, ottakaa minut mukaanne!
Hän vaipui penkille ja tyrskähti hillittömään itkuun Hän koetti parhaansa mukaan hillitä itseänsä.