— Minäkin olen tutustunut kärsimykseen, jatkoi hän hiljaa. — Minä en tahtonut olla heikko, pyrin kärsimyksen avulla ylöspäin, koetin vapautua… Meidän täytyy oppia käyttämään sitäkin, muuttamaan se työksi ja tarmoksi!
Thora Thammers nousi ehdottomasti paikaltaan. Veri kohosi hänelle poskiin ja hän puhui kiihkeästi.
— Mutta tuo vähäpätöinen henkilökohtainen onni, joka teistä on sellainen pikkuseikka, on kumminkin kiihotin, paras edellytys työhön. Voidakseen tehdä työtä täytyy olla onnellinen… tarkoitan että onnen omistaminen tekee voimakkaaksi. Jos sen menettää tai ei ole omistanut sitä koskaan, niin juuri tuo seikka lamauttaa voimat.
Hän ei voinut luopua tuosta käsityksestä. Hänen sydämensä kutistui kokoon ja saattoi hänet jonkinmoisella intohimolla puolustamaan maallisen onnen oikeutta tuota ankaraa, taivaallista vaatimusta vastaan. Hänen täytyi puolustautua sitä vastaan, mikä oli mahdotonta.
— Minä en voi… en tahdo, puhkesi hän jälleen puhumaan. — Yksi seikka on varma: voidakseen saada jotakin aikaan, tarvitsee maallisiakin edellytyksiä. Jos tuntee henkilökohtaista, maallista onnea, voi päästä paljoa pitemmälle, saada toimeen paljoa enemmän.
— Niin, mutta te kuvailette tuota onnea yhdessä ainoassa muodossa, ette usko että maailmassa on mitään muuta olemassa! Juuri sellaiset ihmiset tulevat onnettomiksi…
Hän sulki Thoran käden omiinsa ja veti hänet viereensä.
Thora karttoi hänen katsettansa.
— Täytyy ryhtyä johonkin, jatkoi hän hetken vaiettuaan.
— Tiedättekö, mikä on minun haaveeni? Se on se, että voisin toimittaa jotakin, vaikka kuinka vähäistä, työssä ihmisten ohjaamiseksi eteenpäin… niin että joka askel vaatisi vähemmän verta ja kauhua, vähemmän aikaa — — — Olette oikeassa, — tarvitsee uskoa, voidakseen olla mukana siinä työssä — usko on ainoa oiva, voittamaton ase, jota voi käyttää. Sillä me kerran kukistamme maailman hädän!…