Seurasi hiljaisuus. Adèle Harder katsahti ylös työstänsä.
— Olin kerran nuori, sanoi hän hitaasti. — Se, joka silloin oli onneni, murskaantui. Silloin hain turvani muusta. Voi olla onnellinen monella tavalla… ja parasta on siirtyä pienestä suureen!
Thora katsoi hänen puhdasta, tyyntä ilmettänsä ja tunsi tänä hetkenä katkerasti, mikä välimatka heitä erotti.
— Niin, sanoi hän, — se on helppoa sille, joka on tarpeeksi hurskas siihen. Joku on nimittänyt kristinuskoa jumalalliseksi keksinnöksi — ja sitä se on, sillä se on laupias, se sulkee oven katkeralta kärsimykseltä… Jos on kristitty, pelastuu siihen vajoamasta… ei tarvitse tutustua tuliseen tuskaan. Se ei kuulu kristitylle, — hänellä on rakastavainen isä, joka johtaa kaikki parhaiten, — niin että vähäinenkin onni käy suureksi.
Rouva Harder katsoi häneen hetken. Sitten hän sanoi:
— Mutta uskonnon olentoon ei kuulu odottaa vain että kaikki järjestetään meille valmiiksi. Se velvoittaa poistamaan pahaa ja edistämään hyvää, mikäli kunkin voimat riittävät. — Ja oma onni! Ei ole kysymys omasta yksilöllisestä onnesta, joka kävisi suuremmaksi, vaan aivan muusta — onnesta voida ajatella muita.
Hän vaikeni. Sitten lisäsi hän vienosti hymyillen:
— Kärsimysten syvyydet eivät ole koskaan suljetut. Ne ovat avoinna jokaiselle, joka niihin haluaa! Useimmat eivät rohkene eivätkä voi niihin laskeutua — toiset joutuvat niihin eivätkä koskaan pelastu niistä ylös.
Hän loi tutkivan katseen Thoraan.
— Kärsimys vaikuttaa niin eri tavalla. Toisia se kohottaa, toiset se murtaa. Mutta minun uskontooni kuuluu, ettei koskaan saa murtua, — ja jos katselee hiukan ympäristöänsä, alkaa käyttää toisia mittoja — ja se auttaa.