Hän meni sisään ja palasi heti jälleen. Thora seurasi häntä katseillaan hänen mennessään ja palatessaan, — tahdotonna hän söi ja joi mitä hänelle tarjottiin.
Adèle Harder istuutui töineen häntä vastapäätä ja ompeli ahkerasti.
— Tästä tulee pusero verille; huomenna on hänen syntymäpäivänsä. Nyt teidän pitää hiukan katsoa järveä. Katsokaas kuinka tyyni se on yöllisen myrskyn jälkeen.
Seurasi hetken äänettömyys.
— Onko teidän hyvä olla nyt?
— On! — Thora katsahti ylös, koettaen hymyillä. — Joku parantolassa sanoi teitä maattomaksi ruhtinattareksi, mutta tukkukauppias Stern sanoi että te hallitsette elämän parhainten voimain näkymätöntä maata ja valtakuntaa… Se on varmaankin totta, sillä täällä on niin suloista!…
Hän sulki silmänsä ja kävi hetkiseksi kuolonkalpeaksi: hän oli tuntenut riemun väreitä puhuessaan Samuel Sternistä, vavistusta pelkästä hänen nimensä mainitsemisesta.
Rouva Harder hymyili.
— Omar Pasha on niin antelias. Mutta minunhan piti puhua teille, jatkoi hän hilpeästi, — mitä minun sitten pitää kertoa teille?
— Jotakin itsestänne!