— Niin olen! — Thora nojasi päänsä vihreään säleistöön.
— Kuinka teillä on täällä ihanaa, mumisi hän. Hän istui katsellen vaieten Adèle Harderia.
Ja jälleen hän mietti, mitä varten oikein oli tullut tänne.
— Aivan niin! sanoi hän hiljaa, kuin vastaukseksi omiin ajatuksiinsa.
Hän oikaisi itsensä.
— Tulen luoksenne, että te puhuisitte vähän minulle! Joku sanoi kerran että teidän silmänne voivat taltuttaa tiikerin… Katsokaa minuun! Minä tarvitsen rauhoitusta!
Adèle Harder sulki hänen kätensä molempiin käsiinsä.
— Teillähän on kuumetta! Teidän pitäisi olla hiukan varovainen. Te olette niin paljon yksin, ja se ei ole teille hyvä! Tehän olette tullut tänne käydäksenne voimakkaaksi ja iloiseksi, eikö niin?
Thora ei vastannut. Hän katsoi vaan Adèle Harderia, varjostaen kädellään silmiänsä. Silmäluomet olivat pöhöttyneet ja katse kuivan polttava.
Adèle Harder nousi paikaltaan. — Nyt teidän pitää ensiksi saada hiukan viiniä. Näen että tarvitsette sitä.