Hetken kuluttua pani hän hatun päähänsä ja läksi ulos.
Hän oli joutunut polulle, joka johti alas Casa Santaan. Ja kun hän siinä käyskenteli, selveni hänelle, että sinne hän juuri oli halunnutkin.
Pieni rakennus oli suojassa mäen juurella, ja siihen liittyi puutarha järven puolella. Siellä puuhaili nyt rouva Harder, karsien ja sitoen pystyyn. Kauempana makasi kaksi poikaa maassa, kitkien rikkaruohoa. Nähdessään Thoran tuli Adèle Harder häntä vastaan. Thora tunsi ettei ollut kulkenut harhaan — pelkkä kädenpuristus jo soi lohtua, siinä oli puoleensa vetävää hellyyttä.
Hän seisoi katsoen ympärilleen.
— En olisi luullut, että täällä olisi näin paljon, sanoi hän.
Adèle Harder nauroi. Ja nauraessa kävivät hänen kasvonsa kauniiksi.
Hänen hymyilynsä näytti olevan kaikkivoipa.
Thora Thammers tunsi turvallisuutta. Mutta ensi hetkenä ei hän oikein tiennyt, mitä varten oli tullut tänne.
— En aavistanut, että täällä oli niin paljon! toisti hän.
— Niin, eikö totta! Täällä tapaatte nummelais-ystävänne ja vielä muutamia muita! Minun huveihini — ei, haaveisiini kuuluu, päästä selville luonnon rajoista ja saattaa se hiukan niitä siirtelemään. Minä kokeilen sekä kasveilla että — ihmisillä! Katsokaa tänne — ja tuonne! Hän viittasi molempiin poikiin. — Minä kitken ja kylvän — ja saan siitä iloa. — — —
— Iver ja Hans, nyt voitte mennä paimenmajalle! Käymme istumaan tänne humalamajaan. Täältä näemme järven. Olette väsynyt?