— Tahdotteko poikkeuksen vuoksi tulla aamukävelylle niityille päin?…
Ellei se teistä ole liian ikävää?
Toisesta suunnasta tuli Samuel Stern. Thora oli nähnyt hänet ja kaukaa.
— Kuinka onnellista hänelle, ettei mikään pysty häneen, ajatteli hän.
— Kas, tekö se olette, virkahti Thamar rouva, lyöden häntä olkaan pienellä komealla kävelykepillänsä. — Minun täytyy rangaista teitä, enhän ole nähnyt teitä kymmeneen päivään… mutta minun täytyy kertoa teille että alan uskoa ettei ikävystyminen ole tappava tauti.
Tulija kohotti hymyillen hattuansa, tavalla, joka oli ominainen Samuel
Sternille yksin.
— Teidän ylhäisyytenne! Miksi te pidätte ikävää? Ettekö ole jo aikoja tullut selville kanssaihmistenne keskinkertaisuudesta! Te ette ole suvaitsevainen — minä suren tähtenne!
— Mitä suvaitsette? Minähän suren teidän tähtenne. Olen tuntenut syvää surua — enhän ole nähnyt teitä kymmeneen päivään — suokaa anteeksi, tahdon pidättää itselleni oikeuden liioitella!… Mutta nyt se on voitettua — sillä se, joka tietää surun johtuvan siitä, että kiinnittää sydämensä johonkin — se tekee kuten rhinoceros — vetäytyy yksinäisyyteen… Niin, vertailu ei ole minun, vaan erään intialaisen viisaan miehen keksimä Ettekö tule mukaan, pikku Thora rouva?… Sitten menen yksin. Omar Pasha ei saa tulla mukaani.
— Susi ja minä seuraamme kunnioittavasti jäljempänä!
Thora vetääntyi kauemmaksi huoneeseensa.
Hän ei kestänyt enempää.